Rakkauden Aika

Mitä tarkoittaa elää rakkaudesta käsin? Mitä on henkinen kasvu käytännössä? Miten elämä muuttuu kun alat ymmärtämään, että ajatuksista tulee asioita? Tavallista arkea henkisen kasvun oivalluksineen ja kompurointeineen avattuna blogin muodossa.

Viimeaikaiset ajatukset

Päiväkirjailija

Mitä kertoisin itsestäni? Viralliselta koulutukseltani olen YTM, teen päivätyöni liikunnan hallinnoinnin parissa. Intohimojani ovat inhimillisyys, toisen auttaminen, uuden oppiminen. Olen myös Life Coach, NLP practitioner, Reiki-hoitaja….kuten huomaat, kaikki opinnot tähtäävät toisen auttamiseen, sen takia kirjoitan myös tätä päiväkirjaani. Jotta sinä saisit oivalluksia omaan elämääsi – kerrothan, jos näin käy! Sinä pystyt, sinä riität, ja olet rakas – tänäänkin.

  • Fyysisyydestä valoon

    ”Jos et pysty puhuun – kirjota” Siinä äidin neuvo teini-ikäiselle itselleni. Niin äiti oli itsekin toiminut koko elämänsä ajan. Olen saanut kunnian lukea hänen päiväkirjojaan aina nuoruudesta viimeisiin hetkiin saakka. Siihen asti kun hänellä pysyi ajatus koossa ja kynä kädessä. Kun kirjoittaminen loppui, muista asioista tuli tärkeitä. Kuten siitä, että kädessä on oltava aina kello, ja hän osaa kellonajan siitä kertoa. Miten pienistä asioista sitä tuleekaan suuria, kun kognitiiviset taidot kuihtuu pikku hiljaa pois. Äiti halusi loppuun asti olla se pärjäävä, osaava ihminen joka hän on on aina ollut. Hänen toiveensa toteutui, sillä vielä viimeisellä kerralla kun hänet elossa näin, hän kertoi minulle monet kerrat mitä kello on, ja kun vahvistin sen todeksi, hänen suupielissään välähti hymy ”osaan vielä!”.

    Näitä pieniä arjen muistoja olen pyörittänyt mielessäni viime päivät. Äiti nukkui pois maanantaina 19.10.2026. Yllättäen, ilman mitään ennakoivaa romahtamista. Ilman varoituksia. Hän nukkui pois aamulla, samaan aikaan kun mitä kotona heräilin uuteen viikkoon. Alkushokissa tein kuten äiti neuvoi ”ellet pysty puhumaan – kirjoita”. Tässä luettavaksesi teksti joka kynästä tuossa aamussa tuli ulos kyynelten poltellessa poskilla.

    Lokakuinen maanantai. Aamu valkenee myöhään ja paljastaa huurteisen nurmikon. Yö on ollut kylmä. Sankka sumu peittää kaiken alleen, ikkunasta näkyy vain harmaata ja valkeaa. Talvi on tulossa. Aamupalan jälkeen astelen kotitoimistooni ja valmistaudun uuden viikon avaukseen. Avaan koneen, ja samalla kun kone käynnistyy puhelin soi. Vastaan pirteänä, kiva päästä heti aamulla jutulle! Samassa aistin toisessa päässä hiljaisuuden, liian pitkän tauon ennen puheen alkamista. Ja sitten se viesti tulee. Suruviesti. Kun kuulen ”äiti on nukkunut pois” – vedän henkeä. Ennen kuin ehdin muuta ajatella, tulevat kyyneleet. Ja niiden mukana nyyhkytys. Kuulen sanoja, joihin saan vastattua ”kiitos” ja suljen puhelimen. Itku muuttuu lohduttomaksi menetyksen tuskan huudoksi. Kissa pelästyy ja juoksee sängyn alle piiloon. Se ei tietenkään ole nähnyt minua ennen tällaisena – sitä pelottaa. Hetkeen en pysty liikkumaan. Tuijotan ulos ikkunasta kyynelten valuessa. Tärisen. Muistot äidistä vilisevät mielessäni. En voi uskoa, että ne on kaikki mitä on jäljellä. Ehkä siksi mieli haluaa niitä juoksuttaa näkösälläni. Ettei mikään unohdu. Miltä äiti kuulosti, miltä näytti. Millainen oli hänen naurunsa, käskevä äänensä. Miltä äidin kotona tuoksuu, miltä tuntuu halata. Miltä hän kuulosti kun soitti kuulumisia varmistaakseen että tyttärellä on kaikki hyvin… Muistan vain vanhoja hyviä aikoja. Yhtään muistoa ei nouse hoitokodin sängyssä makaavasta äidistä. Vain hyvät muistot pyörivät kuin elokuvan kohtaukset mielessäni.

    Yhtäkkiä havahdun siihen, että nyyhkytys on loppunut, aivan kuin äiti olisi noiden muistojen saattelemana tullut viereeni lohduttamaan. ”Keitetään kahvit”, kuulen hänen äänensä vierestäni. Nousen ylös ja kävelen kahvinkeittimelle. Kyyneleet tipahtelevat tiskipöydälle kun laitan kahvin valmistumaan. Kissa uskaltautuu pois sängyn alta ja katsoo minua pitkään. Kutsun sen luokseni ja annan haistella kättäni. ”Kaikki on ihan hyvin”, sanon rauhoitellakseni sitä, ja samalla itseäni. Kun otan kahvikupin käteeni, tunnen kahvin lämmön ja haistan tuoksun. Äiti on vieressäni, aistin hänet hyvin vahvasti. Istun nojatuoliin ja katson ulos ikkunasta. Kyyneleet vähenevät sitä mukaa kuin kahvikuppi tyhjenee. Kuulen mielessäni ”kirjoita”. Niinpä haen muistikirjan ja kynän, ja alan raapustaa tätä tekstiä. Kyyneleet loppuvat, sydämessä on rauha. Ei äiti mihinkään lähtenyt, hän on vielä tässä. Ainoastaan keho petti. Sielu on nyt vapaa siirtymään eteenpäin. Tämän elämän tehtävät on tehty ja läksyt opittu. Aika jatkaa matkaa.

    Suru-uutisesta on nyt noin tunti. Ulkona on alkanut paistaa aurinko. Kissa makaa rauhallisena omalla paikallaan. Oloni on jotenkin turta. En tunne mitään, olen vain. Mietin, onko minusta tullut kova, kylmä? Ei ole. Suru on läsnä, mutta se ilmenee nyt näin. Itken tulevina viikkoina ja kuukausina vielä useista kertoja, se on varma. Mutta en enää pelkää kuolemaa, sillä tiedän, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin kuuluukin ja äidillä on nyt hyvä olla. Hän on vapaa sairaasta kehostaan. Hän on iskän kanssa jälleen. Kaikki rakkaat ovat olleet häntä vastassa kun hän on astunut valoon. Voi sitä ilon ja rakkauden määrää jälleennäkemisissä!! Vielä minäkin hänet tapaan, sen aika tulee joskus, siihen asti MINÄ ELÄN!

    Elämä jatkuu. Päivä kerrallaan. Tänään hoksasin myös sen, että äiti kuoli 10 päivää sen jälkeen, kun kerroin hänelle kirjani kustannussopimuksesta. Sen, että hänen tarinansa julkaistaan. Se oli hänellekin iso uutinen. Tiedän, että hän on mukanani kirjaprojektissa ja katsoo että kaikki menee hyvin loppuun asti. Kiitos äiti kaikesta, olet rakas.

  • Unelmat toteutuvat – tässä esimerkki tältä viikolta!

    Unelman toteutuminen tuntuu hämmentävältä. Ei meinaa mennä järkeen, että asia, jota olet manifestoinut, visualisoinut ja toivonut vuosikausia – on nyt yhtäkkiä siinä. Mulle kävi pari päivää sitten niin.

    Aloitin kirjoittamaan kirjaa 4.10.2019. Olin tuolloin saanut potkut työstä, joka oli koko identiteettini. Harrastuksesta oli tullut työ, ja tuo harrastus oli alkanut jo 10-vuotiaana. Niinpä kasvoin työhöni, elin ja hengitin sitä 24/7. Kun tuo työ päättyi ja identiteettini hävisi sen mukana, minä katosin. En tiennyt ollenkaan kuka olen, mitä tulevaisuus tuo tullessaan, miten pärjään ilman sitä mikä olen aina ollut. Masennuin. Muutama kuukausi meni nukkuessa ja pahassa olossa velloessa. Masennuslääkkeet toivat öihin jännitystä unien ollessa todella hämäriä ja vauhdikkaita, päivät olin olemassa – tuntematta mitään. Värit olivat hävinneet elämästäni – oli vain yksi väri; harmaa.

    Samaan aikaan äitini sairastama Alzheimer jatkoi etenemistään, ja eräänä päivänä syksyn harmautta ikkunasta katsellessani sain vastauksen kysymykseeni ”kuka mä olen? Mikä mun syy olla täällä on?” Muistan sen hetken vieläkin hyvin. Sieluni kuiskasi hiljaa, ”nythän sulla on aikaa kirjoittaa se kirja.” Kuiskaus oli rauhallinen, lempeä, toteava. Siitä tiesin, että se oli sieluni puhetta.

    Aivan. Äitihän oli moneen kertaan maininnut, että saisin käyttää hänen elämänsä päiväkirjojaan kirjoittamiseen, jos haluaisin. Ennen ei ollut aikaa, nyt on. Soitin äidille saman tien ja pyysin päiväkirjoja luettavakseni. Seuraavana päivän hain kaksi laatikollista vihkoja ja aloin käymään niitä läpi. Elämälläni oli jälleen tarkoitus. Kirjoittaisin kirjan, joka toisi toivoa Alzheimeria sairastavien läheisille. Kirjan, joka kertoisi, että kaikki tunteet sairauden äärellä ovat sallittuja, ja että se rakas ihminen on edelleen olemassa vaikka mieli surkastuu. Sielu ei kuole koskaan – se vaan jatkaa matkaansa kun tämä elämä päättyy.

    Halusin kirjoittaa rehellisesti ja raa’asti myös vaikeista asioista. Miten olen joutunut kohtaamaan omat uskomukseni ja pelkoni äidin sairauden kautta. Miltä riittämättömyys ja valtava kiukku tuntuu – ja miten se voi muuttua seuraavassa hetkessä sydämen murskaavaksi suruksi. Kirjoitin ja itkin. Kirjoitin ja nauroin. Kirjoitin ja ihmettelin, miten paljon mulla olikaan samoja ajatuksia kuin äidillä oli nuorempana ollut.

    Tämä kirjaprojekti nosti mut takaisin elämään kiinni. Mulla oli jälleen tarkoitus, punainen lanka elämässäni. Tiesin tasan tarkkaan miksi olen täällä. Tuodakseni toivoa, valoa ja rakkautta kanssakulkijoille. Ja tämä kirja on alkusysäys jollekin suurelle.

    Vuodet vieri. Elämääni tuli muita asioita, kun olin jälleen toimintakykyinen. Sain uuden työn, löysin rakkauden, jolle ei ollut entisessä työnarkomaanin elämässä tilaa. Meille tuli kissa, toinen iso rakkaus. Olin onnellinen.

    Kun äidin tila jälleen paheni ja hän muutti pois kotoaan, kuulin jälleen kuiskauksen ”kirjasi odottaa valmistumistaan”. Aivan, halusin kirjan valmiiksi, kun äiti on vielä täällä. Jatkoin kirjoittamista ja samalla esitin pyynnön universumille – auttakaa tämän kirjan saamisessa ihmisten tietoisuuteen. Rukoilin, otin pieniä askeleita asian edistämiseksi, kiitin jokaisesta pienestä merkistä, että asioita tapahtuu.

    Kunnes tuli päivä jolloin Instagramia skrollatessani törmäsin videoon ”onko sinulla kirja, jonka haluaisit julkaista?” HELL YEAH!! Siitä lähti keskustelut, ja pari päivää sitten allekirjoitin kustannussopimuksen Viisas Elämä kustantamon kanssa. Kerroin asiasta ensi vain läheisimmälle rakkaalle. Oli pakko nukkua yön yli ennen kuin uskalsin sanoa sen ääneen muille – halusin varmistaa, etten ollut nähnyt unta!

    Unelmat toteutuu! Kun haluat jotain, tee sille elämässäsi tilaa jotta se mahtuu konkretisoitumaan. Pyydä, näe sielusi silmin miten onnellinen olet, kun olet saavuttanut haluamasi, tunne miten onnellinen olet. Näin luot toiveesi ympärille oikeanlaisen energian, joka lähtee toteutumaan. ”Sitä saa mitä tilaa”, ”saat sen mitä pyydät”, ”pyydä niin sinulle annetaan”…. niin monta kertaa meille on tämä totuus sanottu erilaisin sanakääntein. Miksi emme käytä tätä universaalia totuutta enemmän luodaksemme unelmiamme todeksi?

    Kun Viisas Elämä kustantamo oli musta kiinnostunut, tutkin tietenkin keitä muita kirjailijoita heidän ”tallissaan” on. Löysin useita nimiä joiden teoksia olin itsekin lukenut rakentaessani itseäni uudelleen. Eilen aloin kuuntelemaan Ilkka Koppelomäen kirjaa ”Saa mitä haluat”, ja huomasin hymyileväni lähes koko ajan sitä kuunnellessani. Ilkka sanoittaa sen, mitä mä olen tehnyt itseni kanssa viimeiset 7 vuotta. Valmentajani ovat olleet eri tyyppejä mutta viesti on ollut sama. Tapa kehittää itseään on sama. Jos kiinnostaa, ota tuo Ilkan kirja lukuun/kuunteluun.

    En tiedä susta, mutta itse aion todellakin luoda elämääni paljon, paljon lisää hyvää. Rakkautta, iloa, valoa, ja kaikkea mitä oon aina ajatellut etten ansaitse. Me ansaitaan KAIKKI hyvä! Mitä sä haluat elämääsi lisää?

    Toivon, että kaikki unelmasi toteutuvat. Oot rakas ja tärkeä.

  • Kun elämä pysähtyy

    Elämässä sattuu ja tapahtuu monenlaista, ja näin kesälläkin tuntuu että vaikka ollaan lomalla, koko ajan on jotain puuhaa, menoa ja itseaiheutettua kiirettä. On kaikkea, kunnes elämä pysäyttää.

    Mulle kävi näin tämän viikon alussa kun rakas kissani Luna meni ja veti 20cm pätkän narun spaghetin lailla imutellen vatsaansa. Ja kun oksentaminen ei narua nostanut ylös, ainut vaihtoehto oli leikkaus. Oli tiistai-ilta ja kello lähempänä puoltayötä kuin kympin uutisia kun lähdimme päivystykseen. Tuossa kohtaa oli koko viikko jo kalenteroitu täyteen ohjelmaa. Mökkivieraita, lomareissua, äidin luona käyntejä…kaikenlaista.

    Kun selvisi, että lähdetään leikkaamaan, kalenteri tyhjeni. Fokus siirtyi täysin Lunaan. Kun sitten viideltä aamulla oltiin takaisin kotona, jäin Lunan kopan viereen sitä tuijottelemaan, ja mietin miten mahtaa lääkkeiden anto onnistua. Muistelin miten koirien kanssa toimittiin, samalla tiedostaen, että kissa ei ehkä ole niin helposti huijattavissa…

    Siinä pienen kissan vieressä maatessa iski valtava avuttomuuden tunne. En voinut mitenkään auttaa sitä voimaan paremmin vaikka kuinka halusin. Raukka kun nousi ylös ja yritti töttörö päässä, lääkehöyryissään navigoida omaa kotiaan siinä onnistumatta, sydämeni suli myötätunnosta ja rakkaudesta tuota pientä karvakasaa kohtaan. Pienet äänet herättivät jonkun alkukantaisen taistele tai pakene -refleksin ja Luna lähti täyteen juoksuun tietämättä yhtään mihin mennä, törmäillen tuolin jalkoihin ja oven karmeihin tötteröineen. Kun vihdoin sain sen pysähtymään ja rauhoittumaan, se romahti kaikkensa antaneena lattialle. Pieni oli selvästi hädissään, mutta silti, kun sitä lähestyi, jutteli rauhassa ja silitteli poskista, alkoi kehräys. Kuin huokaus – olen turvassa.

    Menneet viisi päivää elämä on ollut pysähtyneenä. Fokus on ollut täysin lääkkeissä, ruokailuissa, veden juomisessa (eli miten saan sen juomaan ettei kuivu helteellä) ja siinä että Luna palautuisi leikkauksesta hyvin ja nopeasti. Töttörö otettiin päästä jo ekana päivänä ja tilalle puettiin kokopuku estämään haavan nuolemisen. Ei ideaali ratkaisu, mutta parempi kuin tuo kirottu töttörö.

    Olen näiden päivien aikana antanut Lunalle Reiki-hoitoa, pyytänyt arkkienkeli Rafaelia auttamaan parantumisessa, pyytänyt kissojen auttajaoppaita ja muita parantavia valon käsiä olemaan Lunan tukena ja nopeuttamaan palautumista. Tiedän, että kaikesta tästä on ollut apua, sillä tänään ollaan pärjätty vain yhdellä särkylääkkeellä, ja haava on parantunut todella hyvin. Josko kohta päästäisiin tuosta kokopuvusta eroon – fingers crossed!

    Katsotaan, tuoko alkava viikko tullessaan taas muutakin elämää. Kieltämättä, ihan hyvää teki itsellekin tämä täyspysähtyminen. Nyt on taas virtaa puuhata kesäjuttuja ja palata vähän omankin hyvinvoinnin ääreen.

    Toivon sulle aurinkoa, iloa ja rakkautta alkavaan viikkoon, muista että olet rakas ja tärkeä!

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

  • Terveisiä kirjottajan joogaretriitiltä

    Eräänä maaliskuun pimeänä iltana mietin mitä hankkisin itselleni synttärilahjaksi tänä vuonna. Monet yksin eletyt vuodet olivat opettaneet, että lahjojen hankkiminen synttärinä olisi valitettavasti omalla kontollani, jos sellaisia odotin. Niinpä tästä itseni lahjomisesta oli vuosien saatossa tullut tapa. En muista että olisin koskaan ostanut lahjaksi esineitä, vaan nimenomaan palveluita tai matkoja.

    Tällä kertaa sähköpostiini sattui sopivasti saapumaan Katri Syvärisen uutiskirje, jossa hän kertoi kirjoittajan joogaretriitin ilmoittautumisen olevan auki. Makustelin ideaa hetken. Viisi päivää, kartanoympäristö, kasvisruokaa (joka on todella hyvää ja arvostan ihmisiä jotka sitä osaavat taidokkaasti tehdä, sillä itse en kuulu siihen porukkaan), joogaa ja kirjottamista.

    Oma kirjaprojektini on ollut tauolla jo useamman vuoden, ja nyt se oli jälleen saanut uutta vauhtia, joten ajattelin tämän olevan täydellinen synttärilahja. Jos tällä retriitillä mulle valkenee miten saan kirjan kirjoitettua niin että se herättää sekä keskustelua että toivon ja helpotuksen tunteita vertaisissani, olen perillä. Niinpä varasin paikkani saman tien.

    Siinä tilanteessa en vielä tiennyt mikä tilanne tulisi nyt kolmen kuukauden kuluttua olemaan. En tiennyt, että äidin tila olisin romahtanut ja joutuisin miettimään kahteen kertaan voinko sittenkään osallistua retriitille, koska se tarkoittaisi etten näkisi äitiä viiteen päivään ajassa jossa edetään tiiviisti tunti kerrallaan. Itse asiassa vielä muutama päivä ennen tänne tuloa olin järjestävään tahoon yhteydessä ja selvitin miten käy jos en pääsekään tulemaan. Lopputulema oli kuitenkin se, että istun nyt tässä Tuomiston kartanon terassilla aurinkovarjon alla kirjottamassa sinulle tätä tekstiä.

    Retriitti alkaa olla loppuvaiheessa ja kotiinlähtö on edessä huomenna. Päivärutiini on ollut hyvinkin pitkälle seuraavanlainen. Herätys, aamun joogaharjoitus, aamupala, workshop kirjottamisesta, lounas, tauko kirjottamiselle, jota en ole täällä ennen tätä hetkeä juurikaan harrastanut – enkä ota siitä huonoa omaatuntoa sillä olen käyttänyt tämän ajan lepäämiseen. Äidin tilasta murehtiminen on vienyt aika lailla syviin vesiin, ja tämä täysin eri maailma on mahdollistanut kuplan vaihtamisen hetkeksi. Illalla on vielä toinen joogaharjoitus, illallinen ja sauna. Unen luulisi tämän ohjelman jälkeen tulevan hyvin, mutta jokin tämän kartanon energioissa valvottaa, ja kun nukun – unet ovat vauhdikkaita. Ja mikä erikoisinta, muistan ne aamulla!

    Olen pohtinut paljon tulevan kirjan sisältöä, tyyliä, rakennetta, ja täytyy todeta, että olen tullut oikeaan paikkaan saamaan vinkkejä kirjan kirjoittamiseen. Retriitin vetäjä on itse kirjoittanut sekä tietokirjallisuutta että romaanin, joten hänen tavoistaan ja pohdinnoistaan on ollut erittäin mielenkiintoista kuulla. Täällä on vahvistunut myös varmuus siitä, että tämä kirja on minun prosessini, enkä tarvitse keneltäkään lupaa tai validointia sen kirjoittamiseen. Oma kirjoittajaminä on löytynyt uudella tavalla. Toki olen jo vuosikymmeniä kirjoittanut, mutta jotenkin tämä kirja on kasvanut valtavaksi vuoreksi mielessäni. Siitä on tullut legacy, jonka pitää hipoa täydellisyyttä. Tämä vuori on nyt muuttanut muotoaan pieneksi mäen nyppyläksi, enkä malta odottaa mitä sen takaa löytyy! Kirja on edelleen minun kirjoittamani, ja sen pääasiallinen tavoite ei ole kirvoittaa hyviä arvosteluja, vaan auttaa kanssakulkijoita, olla inhimillinen ja antaa toivoa paremmasta. Vasta tämän jälkeen tulee muu.

    Kuten elämässä yleensäkin, tällekin on annettava oma aikansa kypsyä ja valmistua. Otsallani on hikikarpaloita ja se johtuu sekä helteisestä kelistä että alkavan kirjoitusprosessin alkamisesta. Romaani kirjoitetaan keskimäärin 5-10 kertaa uusiksi. Onneksi helteen jälkeen tulee viileämpää, täytyy vaan puristaa sen läpi.

    Toivoin sulle leppoisaa heinäkuun jatkoa. Pidä itsesi nesteytettynä ja nauti hetkestä. Elämä on nyt.

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä, miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

    Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä, sillä mikään ei ole sattumaa.

  • Muistisairaan läheiselle

    ”Miten voi olla noin ÄRSYTTÄVÄ!?”, ”Ihanaa kun hän on noin iloinen”, ”Taas tulee kyyneleet surusta – kohta häntä ei enää ole”, ”hah! Olipas hauska heitto häneltä, ihan kuin ennen vanhaan!”.

    Muistisairaan kanssa saa kokea tunneskaalaa laidasta laitaan päivittäin. Olen itse elänyt tätä arkea nyt 11 vuotta, ja edelleen, huomaan reagoivani läheisen tunteisiin vahvasti. Hänen hyvä päivänsä tuo omaankin päivääni iloa, ja toisaalta, kun hänen poskellaan vierii kyyneleet, ne vierivät myös omilla poskillani kun lähden hänen luotaan pois ja annan tunteen tulla.

    Muistan diagnoosin jälkeen ensimmäisinä vuosina miten vaikeaa minun oli elää tuon tunnemyrskyn kanssa. Muistan miten paljon ärsytti, että toinen toistaa asioita uudestaan ja uudestaan, tai inttää samaa asiaa tuntikausia. Ensin ärsytti ja kiukutti, sitten tuli häpeä kun muistutin itseäni että hän on sairas, ei hän tahallaan intä. Häpeä ja suru tulevasta luopumisesta vei hetkellisesti syviin vesiin.

    Kun sairaus etenee, tunneskaalat syvenevät, kun tiedostat miten läheinen pikku hiljaa lipuu pois luotasi. Keho on sama, mieli surkastuu. On vaikea ymmärtää miksi hän puhuu mitä sattuu kun ulospäin kaikki on kunnossa. Ja välillä hän onkin täysin tässä hetkessä, kuin vanha oma itsensä jutellen asioista kuten ennen sairautta. Nuo hetket luovat aina toivon kipinän, josko hän sittenkin paranisi vielä, tai josko diagnoosi oli sittenkin väärä! Herää toivo, lämpö sydämeen kun rakas läheinen on jälleen läsnä. Sitä kestää hetken, kunnes hän jälleen vaipuu toiseen maailmaan, häviää tästä hetkestä. Ja minut valtaa suru. Tulevan pelko.

    Se, mitä tällä kirjoituksella haluan sinulle sanoa on tämä. Ole armollinen itseäsi kohtaan kun käyt läpi näitä tunnemyrskyjä. Ne ovat täysin luonnollisia reaktioita, ja osa omaa prosessiasi jolla käsittelet läheisen sairautta. Alzheimerista onkin usein sanottu, että se on läheisten sairaus. Jossain kohtaa itse sairastava ihminen ei enää ymmärrä omaa tilaansa, mutta läheinen joutuu valitettavasti kokemaan koko sairauden elinkaaren varsin läheltä.

    Sinä et ole yksin. Meitä läheisiä on tuhansia ja taas tuhansia pelkästään Suomessa, miljoonia maailmanlaajuisesti. Ja me kaikki olemme ihmisiä varustettuina tunneskaalalla joka tulee hyvin näkyviin tämän sairauden kulkua seuratessamme. Miten voit sitten helpottaa oloasi? Oikeastaan siihen toimii vain kaksi asiaa; ajan kuluminen ja asian hyväksyminen. Olet varmasti kuullut neuvon, että energia kannattaa käyttää asioihin joihin voit itse vaikuttaa. Läheisesi sairauteen et voi vaikuttaa. Se on olemassa ja se tulee olemaan siinä aina hänen siirtymäänsä saakka. Sen kanssa taisteluun ei siis kannata käyttää energiaa. Mihin sen sijaan kannattaa käyttää energiaasi on tilanteen hyväksyminen. Kaikessa karuudessaan tilanne on mikä on. Läheisesi on edelleen olemassa, ja hän rakastaa sinua. Vietä hänen kanssaan aikaasi, juttele kun hän vielä siihen kykenee, ja kun luopumisen hetki lähestyy, pidä häntä kädestä, rauhoita häntä pelkojensa keskellä kertomalla ettei ole mitään hätää. Ole läsnä.

    Tiedän että läsnäolo ei aina ole helppoa. Eilen oma läheiseni kysyi minulta kirkkain silmin ”olenko mää jo aikuinen?” Mitä siihenkin vastata? Toisaalta, sillä hetkellä häntä vaivaa tuo asia, ja on oikeastaan sama mitä vastaat jos hän ei vastausta enää muutaman minuutin kuluttua muista.

    Ole armollinen itsellesi, anna tunteiden tulla, ne on kaikki sallittuja. Anna lempeyden ja rakkauden tulla lähellesi, hengitä niitä sisääsi syvään nenän kautta ja puhalla ulos pelot ja ahdistus suun kautta. Itse käytän tätä hengitysharjoitusta nykyään joka kerta kun lähden äidin luota. Autossa parkkipaikalla vain muutaman minuutin ajan. Maadoitan itseni takaisin arkeeni ennen auton käynnistämistä. Suru jää joskus leijumaan ympärilleni, mutta otan sen lempeydellä vastaan, sillä se on sallittua, luonnollista. Olen itselleni armollinen.

    Toivon sinulle voimia muistisairaan kanssa. Jos haluat vertaistukea, olen tässä.

    Nautitaan kesästä, elämä on nyt.

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä blogissa tai Instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään  yhdessä, miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

    Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä sillä mikään ei ole sattumaa.

  • Viimeinen puristus ennen lomaa

    Kesäkuun alussa alkaa kesälomat pyöriä, ja monet painavat vielä viimeisiä viikkoja ennen lomaansa yrittäen saada maailman valmiiksi. Itseni mukaan lukien. Yritetään olla mahdollisimman tehokkaita että saadaan sitten lomailla rauhassa ilman että työasiat vaivaavat mieltä. Nykyään onnistun siinä jo melko hyvin, mutta meni vuosikymmeniä että elämä oli lomallakin työtä.

    Mikä on sitten muuttunut, että tähän on päästy? No suurimpana muutoksena varmaan työnkuva. Entisellä toimialallani urheilun parissa ei oikein tunnettu lomia. Kun aloitin työni urheiluseurassa 2000-luvun alussa, seura työnantajana oli melko uusi juttu. Hyvin helposti työntekijän päälle kasautui sekä työsopimuksessa luetellut työt että paljon muita seuran arkeen liittyviä töitä. Työaikoja ei ollut vaan töissä oltiin oikeastaan koko ajan. Päivät toimistolla ja illat kentillä. Ei kukaan valvonut paljonko tunteja kertyi, eikä kukaan edes ohjeistanut että niin piti tehdä. Palkka tuli kerran kuussa ja se oli aina sama, riippumatta tehtyjen tuntien määrästä.

    Yli kymmenen vuotta tein töitä rakkaudesta lajiin – tunteja laskematta, kunnes alkoi hapottaa. Kaksi uupumista näytti että nyt ei enää keho jaksa tätä meininkiä, eikä kyllä pääkään. Niin monta vuotta on usvan peitossa etten kehtaa edes laskea. Kovaa mentiin ja kivaa oli. Kunnes ei enää ollut.

    Uupumusten jälkeen ymmärsin, että työ on kuitenkin vain työtä ja terveyteni on kaiken etusijalla. En vaan VOI jatkaa samaa tahtia tai sairastun vakavammin. En voi väittää että tämä ymmärrys olisi konkretisoitunut elämässäni nopeasti. Kuten alkoholisti tai nisti, myös minut työaddiktiosta paranemiseni piti sisällään retkahduksia. Tunnit karkasivat käsistä, vaikka tällä kertaa niitä jo laskin. Keho huusi apua jo pienemmästä stressistä kuin ennen, samoin mieli. Ihmisten ja asioiden nimien unohtelu, mitä olin tekemässä?-kysymykset ja kymmenen eri aloitettua sähköpostia oli taas jokapäiväistä. Kunnes jälleen kerran sain itseni kiinni teosta ja rauhotin tahtia.

    Lopullisen avun addiktiooni sain toimialan vaihtamisesta. Uusi työ, TES:n mukainen palkka, maksettu loma (WAU!), työajan kirjanpito. Tällaista on olla töissä “tavallisessa” työssä. Neljä viikkoa maksettua kesälomaa – ei huano. Piti kuitenkin elää lähes viisikymppiseksi päästäkseen tähän tilaan. Parempi näin myöhään kuin ei nytkään!

    Puristan siis ihan mieluusti nämä viimeiset viikot, sillä sen jälkeen työpaikan ovi sulkeutuu, ja työasiat jää muiden asioiden taustalle kokonaiseksi kuukaudeksi. Bliss! Toivon, että sullakin on mahdollisuus ottaa kesällä aikaa rauhoittumiseen, lomailuun ja kauniin kesä Suomen ihasteluun. Nautitaan valosta ja lämmöstä ja jos saa pyytää – älköön kukaan kertoko mulle lomani aikana miten pitkä aika on jouluaattoon!

  • Alzheimer vei äidin mutta mitä se antoi?

    Alzheimer on läheisten sairaus, sanotaan. Niin se todellakin on. Elämässä ei ole montaa raastavampaa kokemusta kuin katsoa vierestä, kun rakas ihminen kuihtuu pikkuhiljaa pois sekä fyysisesti että mielestään. Omalla kohdalla tätä vierestä seuraamista on takana nyt yli kymmenen vuotta, ja ollaan tilanteessa jossa äiti on enää hyvin vähän tässä maailmassa. Ollaan ohitettu piste jossa hän ei enää tunnista minua, ja piste jossa hän pystyy asumaan vielä kotona. Me kaikki tiedämme mitä edessä on.

    Näiden menneiden vuosien aikana kokemani tunne skaala on ollut valtava. Epätoivosta, toiveikkuuteen, syvästä menettämisen pelosta kiitollisuuteen että äiti on vielä tässä. Jos jotain, tämä sairaus on opettanut minulle paljon itsestäni. Olen joutunut konkreettisesti kohtaamaan elämän rajallisuuden sekä terveyden tärkeyden. Miten helposti me pidämmekään itsestään selvänä omaa terveyttämme, että saamme joka aamu herätä, nousta omin jaloin sängystä ja hengittää ilman apuvälineitä niin hyvin, että voimme harrastaa, liikkua, tehdä asioita ystäviemme kanssa. Puhumattakaan siitä, että herätessämme tiedämme missä olemme, kuka olemme, ja keitä ovat ihmiset jotka saman katon alla hääräävät aamutoimiaan. Että muistamme historiamme, ja osaamme suunnitella tulevaa. Pystymme peilaamaan asioita tähän hetkeen elämäämme – siihen joka on meidän omamme, ja joka on niin valtavan tuttu.

    Kiitollisuus. Sitä olen tämän sairauden seuraamisen myötä oppinut rutkasti lisää. Mikään ei ole itsestään selvää.

    Koen myös lohdullisuutta, sillä olen oppinut, että kaikki mitä tässä maailmassa tapahtuu, tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu. Emme aina ymmärrä miksi juuri sillä hetkellä, mutta usein, vuosien kuluttua syy selviää kun palaset loksahtavat kohdilleen. Joskus tapahtuu asioita joita emme ymmärrä millään, mutta minua lohduttaa tieto siitä, että asioiden kuului mennä juuri näin. Mitä yhdelle ihmiselle tapahtuu, vaikuttaa niin moneen sieluun tämän maan päällä. Siksi voin katsoa tapahtumia myös ”näin tämän piti mennä, jotta joku toinen oivaltaa asioita”. Maailma ei ole keskittynyt minuun, vaan minua koskettavat tapahtumat voivat olla jollekin toiselle tärkeitä pysähdyksiä hänen matkallaan täällä maan päällä.

    Kun ymmärrän, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin kuuluukin, voin päästää irti kysymyksistä kuten ”miksi tämä kohtasi juuri minua?” tai ”mitä pahaa olen tehnyt ansaitakseni tämän?”. Ei tarvitse kysellä kun voin vaan todeta ”näin tämän pitikin mennä” – ja jatkaa elämääni. Kuulostaa helpolta mutta varmasti molemmat tiedämme ettei näin ole. Kun läheinen sairastuu, mieli haluaa vastauksia kysymyksiin. Se ei ole valmis päästämään irti ja luottamaan siihen että kaikella on tarkoitus. Olen itsekin tapellut mieleni kanssa vuosikaudet näiden samojen kysymysten kanssa.

    Tappelin, kunnes nöyrryin elämän edessä. Ymmärsin, että mikään määrä kysymyksiä ei toisi äitiä takaisin. Kun luovuttaa, antaa periksi ja alkaa luottaa elämän suureen suunnitelmaan, saa sisäisen rauhan.

    Miten se sitten tehdään? Miten luovutetaan? Tarkkailemalla ajatuksia ja tunteitaan. Kun kysymykset tai ahdistuneisuus nousee mieleen, huomaa ne, ja sano mielessäsi ”te ette ole totta, te ette tee minulle hyvää. Te ette ole totta, menkää pois.” Kuulostaa hassulta käydä keskustelua itsensä kanssa näin, mutta minua se on ainakin auttanut. Olen alkanut työstää samaa tapaa myös pelkojeni kanssa. Kun ne nousevat, sanon niille ”te ette ole totta, menkää pois” – ja mieleni rauhoittuu. Me itse luomme elämäämme ajatuksillamme ja tunteillamme, me siis päätämme miltä elämämme näyttää.

    Mutta siihen on opittava, harvempi ihminen luonnostaan osaa ohjata ajatuksiaan aina positiiviseen suuntaan, en minäkään osannut, todellakaan. Jos tilanteesta oli mahdollista löytää pelko, minä se löysin! Esimerkiksi valvomani lapsen taaperrus ”kohta se kaatuu ja pää halki ja se on mun syy!!”, tai jo lapsuudesta muistan, kun ajoimme kaatosateessa pitkää matkaa ja näin vesiliirto varoitus kyltin. Aloin itkeä takapenkillä hillittömästi ja kun äiti kysyi mitä itken, olin kuulemma ollut täysin varma, että kohta me kuollaan kun ajoimme sateella niin kovaa. Jep, Inga 5v. on jo ollut ihan pikkuisen pelokas. Niinpä voit kuvitella minkä työn olen tehnyt tähän 48 ikävuoteen mennessä, ja itse asiassa vasta viimeisen kahdeksan vuoden aikana, että tähän on tultu. Matka on ollut pitkä ja kivinen, mutta suosittelen sitä joka ikiselle, sillä luottamuksessa on nykyään niin valtavan paljon kevyempi ja valoisampi elää.

    Mitä sinä pelkäät? Mistä voisit päästää irti? Voisitko luottaa siihen, että kaikki menee kuten on tarkoitettu? Sinä luot elämääsi. Valitse viisaasti.

    Jostain tuli kuuluisat sanat yhtäkkiä mieleeni, ja niihin on hyvä lopettaa. Voi hyvin.

    MAY THE FORCE BE WITH YOU.

    ———————

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

    Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä sillä mikään ei ole sattumaa.

  • Rauha

    Istun mökillä sohvalla ja katselen ikkunasta keväistä lehtipuumetsää, joka heiluu tuulessa huminan kantautuessa aina sisälle saakka. Jaloissani pesee itseään kissa, joka nauttii olostaan mökillä, puolivuotias muru opettelee vielä, kaikki on niin uutta ja ihmeellistä. Tämä kissa tuli meille juuri kun sen kuuluikin. Se on tuonut mukanaan valtavasti iloa ja ehdotonta rakkautta.  Se on opettanut miten tärkeää on levätä kun väsyttää, ja sen hellyydenkaipuun vuoksi itselläni useampi some-hetki sohvalla on päättynyt kesken kissan kivutessa rinnan päälle silittelyä hakemaan – mikä on vain hyvä asia. Tottahan sitä mieluummin silittelee kehräävää kissaa kuin skrollaa somessa ilman mitään päämäärää. Sitä paitsi, kissa kehrää taajuudella, joka on tutkitusti ihmistä parantava.

    Siinä. Kuvailin juuri yhden asian, joka on johdattanut minut tähän rauhan ja tyyneyden olotilaan. Yksinkertainen, arkinen asia. Lemmikki. Ja näinhän se menee, loppujen lopuksi oman hyvinvointinsa eteen tehtävät asiat ei tarvitse olla mitään massiivisia, vaan pieniä muutoksia arkeen. Kerron sinulle nyt mitä asioita omassa arjessani on muuttunut, jotka ovat osaltaan johdattaneet mut tähän rauhaisaan hyvinvoinnin tilaan.

    Muutosten ei tarvitse olla suuria, mutta niihin pitää sitoutua jos haluaa elämäänsä jotain muuta kuin mitä siinä nyt on. Kaiken perustana on tieto siitä, että minä luon elämääni ihan koko ajan ajatuksillani, sanoillani, teoillani. Se, millaisessa arjessa elän nyt, on luotu jo aikoja sitten. Se mitä luon nyt, konkretisoituu vasta tulevaisuudessa. Eli katsotaan menneisyyteen, mitä aloin tehdä toisin.

    • PÄIVÄN ALOITUS

    Lyhyt aamun meditaatio, päiväkirjan kirjoittaminen, tietoinen pysähtyminen ennen päivään lähtöä – mikä ikinä onkaan itselle sopiva pieni lähtölaukaus aamulle, on mielestäni avainasemassa. Otan päivän haltuun, kiitän kaikesta mitä elämässäni on, ja pyydän elämääni asioita joita haluan lisää. Jos päivällä on tulossa tärkeää tapaaminen, pyydän siihen apua. Jos edessä on tiukka keskustelu jonkun läheisen kanssa, pyydän siihen apua. Tiedostan, että en ole yksin vaan voin aina pyytää apua, KAIKKEEN! Joskus kun tätä opettelin, mieli tuli aina väliin kommentoimaan ”ei tommoseen voi apua pyytää, toi on liian vähäpätöinen asia, älä nyt tuommoisilla muita vaivaa”. Mieli on tässä väärässä. Mä pyydän apua enkeleiltä ja oppailta, hehän auttavat ihan missä vaan asiassa kun joku pyytää!! Apua on tarjolla ihan mihin vaan, pyydä rohkeasti hiljaa mielessäsi tai ääneen puhuen, ja katso mitä tapahtuu. Kun saat apua, muista myös kiittää siitä. Eli ota aamulla jo tuleva päivä haltuun tietoisesti. Ilman somea, ilman tv-uutisia. Ja tee tämä joka ikinen päivä. Myös viikonloppuisin. Pysähdy itsesi äärelle. Jos kotona on hässäkkää aamulla, voi alkaa herätä aikaisemmin niin että muu perhe vielä nukkuu, tai ota tämä aika itsellesi vaikka autossa ennen kuin menet töihin. Sä keksit kyllä oikean tavan toteuttaa tätä juuri sun arjessa.

    • AUTOMAATTIKIRJOITTAMINEN

    Kävin syksyllä Sara Landonin ”you are a channel” -verkkokurssin automaattikirjoittamisesta. Se avasi silmiäni siihen, miten voimme kaikki saada rakkauden ja toivon viestejä mielemme ulkopuolelta, sielultamme. Jos niin vain haluamme. Ei tarvita erityislahjoja jotta voi vastaanottaa viestejä. Meillä kaikilla on se kyky. Olemme sen vaan unohtaneet. Jos haluat, säkin pystyt harjoittamaan tätä taitoa ja kirjoittamaan viestejä sielultasi, läheisten sieluilta, edesmenneiltä ja kaikilta valon auttajilta. Syvensin tätä oppia vielä suomalaisen asiantuntijan (Marjaana Kaakinen) oppilaana muutaman tunnin ajan oppiakseni lisää ja yhteys vahvistui. Edelleen otan tälle joka aamu tai ilta aikaa, vähän päivästä riippuen. Lyhyt meditaatio avaa kanavan, kysyn kysymykseni ja annan käteni kirjoittaa mitä on tullakseen. Tekstit ovat aina täynnä rakkautta, lempeyttä ja ohjausta. Aikaa tähän menee noin 15min.

    • ARJEN IHMEET

    Se mihin keskityt – lisääntyy. Tätä mantraa olen hokenut jo useamman vuoden ajan. Olen tässä blogissa kertonut lukuisia esimerkkejä siitä, miten ”tilaan” arjessa asioita, esim. parkkipaikkoja. Yksi asia joita arjessani näkyy paljon on arjen ihmeet. Vahvistukset siitä että valon auttajat ovat koko ajan rinnallani. Näitä ovat muun muassa höyhenet maassa tai leijumassa ilmassa, perhoset, tai joskus pyydän tiettyä biisiä radiosta. Kuten esimerkiksi kerran kun mieli oli maassa ja masensi, pyysin enkeiltä apua biisin kautta. Ja kuinka ollakaan kun menin autoon ja radio pärähti päälle, sieltä alkoi soimaan Red Hot Chili Peppersin biisi jossa laulettiin ”Sometimes I feel like I don’t have a partner, sometimes I feel like my only friend is the city I live in, the city of angels. Lonely as I am, together we cry.” Mikä on se todennäköisyys, että juuri tämä biisi tupsahtaa radiosta kun olen vain minuutti sitten pyytänyt vahvistusta että enkelit on matkassani mukana? Itse en usko sattumiin ollenkaan. Asiat menevät elämässä juuri niin kuin kuuluukiin. Myös kaikki ne kivut, tuskat, ahdistukset kuuluu tähän polkuun. On helpompi hyväksyä ne ja elää läpi kuin taistella vastaan. Mutta se on jo toisen blogin aihe se!

    • ASENNEMUUTOS TYÖHÖN

    Työ on ollut mulle aina elämän tärkein asia, ja myös rakas intohimotyö. Uupumusten jälkeen aloin työstää tätä addiktiota ajattelumalliani työtä kohtaan ja viime syksynä jokin napsahti. Kävin taas lähellä tuttua uupumusta, oireet olivat läsnä ja pelkäsin putoanko taas syvään päätyyn. Tällä kertaa pääsin kuitenkin nopeasti avun piiriin, ja selvisin lyhyellä sairaslomalla. Sen sijaan että olisin entisen kaavan mukaan syyllistänyt itseäni kun taas päästin itseni näin huonoon kuntoon, päätin että nyt riittää. Tästä lähtien työ on mulle työ, ei muuta. Elämässä on niiiiiiiiiiin paljon tärkeämpiäkin asioita! Tuon päätöksen jälkeen olen pyrkinyt pitämään ylityötunnit nollissa, ja sanonut useaan projektiin ei kiitos, jotta työmäärä pysyy balanssissa käytettäviin resursseihin. Tärkeintä tässä ehkä on se syvä muutos, että todella ajattelen tämän olevan täysin ok, ilman mitään syyllistymistä tai häpeää. Tämä asennemuutos on ollut varmasti yksi avaintekijä hyvinvointini paranemiseen.

    • IRTIPÄÄSTÄMINEN JA LUOTTAMUS

    Tämä on ainakin itselleni ollut se vaikein rasti. Luottaminen siihen, että kaikki järjestyy ja kaikki menee juuri niin kuin kuuluukin. Kontrollista luopuminen. Tässä mennään niin suureen kokonaisuuteen että en lähde sitä tässä avaamaan sen enempää. Jos olet lukenut tätä blogia enemmänkin, olet varmasti huomannut miten paljon tätä asiaa olen pohtinut ja sen eteen töitä tehnyt. Ja ne työt jatkuu!

    Tässä hetkessä elämä on rauhallista, rakkaudellista, valoisaa ja läsnäolevaa. Tähän on päästy tekemällä toistoja toistojen päälle ajattelussa, sekä myös arjen konkreettisissa asioissa. Muutos voi tapahtua vain jos jotain muutetaan! Jos toimit samalla tavalla muutosta odottaen tuhlaat aikaasi. Tästä hyvänä esimerkkinä toimikoon keskustelu, jonka kuulin tällä viikolla avantouintipaikan pukuhuoneessa. Olkoon keskustelijat vaikka Sanna ja Terttu.

    Terttu: ”Mulla on siis taas ihan märät nämä tossut, kun nää ei vaan kuivu mun kylppärissä! Siä on niin kylmä!

    Sanna: ”Aijaa, onpa kurjaa, miten se sillai?”

    Terttu: ”No niin on! Kohta 20 vuotta oon oottanut että sille tehtäs jotain! Oon kyllä taloyhtiön hallitukseen laittanut viestin.”

    Sanna: ”Ootko huoltomiestä tilannu kattomaan sitä?”

    Terttu: ” No en oo viälä, tarttis nyt varmaan kun loma alkaa. Eihän sinne ketään voi päästää kun oon töissä, Rekku syä ne.”

    Sanna: ”No joo, ehkä nyt 20 vuoden jälkeen ois aika tehdä asialle jotain.”

    Toivon syvästi, että maailman jokainen Terttu tekisi muutoksia elämäänsä ennen kuin 20 vuotta ehtii valua sormien läpi. Sillä Terttu ansaitsee muutoksen parempaan.

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai Instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

    Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä sillä mikään ei ole sattumaa.

  • Äitienpäivän kolkko kolina

    Tänään on jälleen se kevään perinteikäs päivä, jolloin juhlistetaan kaikkia äitejä, isoäitejä, ja muita äidiksi itsensä kokevia hahmoja. Itselleni äitienpäivä on muuttunut vuosien varrella surun päiväksi. Tai ei ehkä surun, mutta haikeuden päiväksi. Itselläni ei ole lapsia, joka on oma valintani. Biologinen kello ei vaan koskaan alkanut kilahdella, eikä ympäristökään painostanut perheen perustamiseen (kiitos heille siitä!), joten lapset jäi tulematta. Sen sijaan olen ollut ”äiti” usealle koiralle ja nyt kissalle. Totta kai ymmärrän, ettei se ole sama asia, mutta kun rakastaa jotakin ihan vauvasta saakka ja huolehtii sen hyvinvoinnista ja kasvatuksesta, niin koen silloin olevani tälle olennolle lähinnä äitihahmoa.

    Ehkä yksi syy siihen, miksen koskaan perustanut perhettä oli pelko. Ajatus siitä että tuo pieni ihmisen taimi olisi täysin minusta riippuvainen ja minä olisin vastuussa hänen kasvattamisestaan – puhumattakaan siitä valtavasta menettämisen pelosta, vaaran  paikkojen näkemisestä ja huolehtimisesta… Mulle oli ihan tarpeeksi tekemistä siinä, että yritin pitää itsestäni huolta! Tästä syystä mä olen aina sanonut, että äidit on superihmisiä! Jotenkin he huolehtivat sekä muusta perheestä, että itsestään ilman jatkuvaa pelonsekaista tunnetta toisten hyvinvoinnista. Eli hattu pois – äidit on superihmisiä! Itsestäni ei siihen hommaan olisi, vaikka uskallan väittää, että melko isoja vastuita olen elämäni aikana harteillani kannellut.

    Nyt kun 50 vuotta alkaa lähestyä ja oma äitini on siinä kunnossa että hän ei tunnista mua enää, äitienpäivästä on tullut raskas. Tunnen valtavaa epäonnistumista ja häpeää siitä etten saa mentyä äitiäni katsomaan edes äitienpäivänä. Olen varmasti huono tytär, kun haluan suojella itseäni jättämällä vierailun väliin. Viimeksi kun vierailin äidin luona perhekodissa, olin näkemästäni shokissa useamman päivän. Itse hoitopaikka oli siis ihana, siitä ei ollut kyse, vaan äidin tilanteesta, miten huonoon kuntoon hän oli mennyt.

    Herkkyys ei ole aina voimavara, joskus se on myös raskas taakka, joka tuo tullessaan myös häpeää kun ei pysty olemaan kova, olla aistimatta ilmapiiriä tai toisen energiaa. Tällä hetkellä koen häpeää siitä, etten ole äitini tukena hänen viimeisinä vuosinaan. Monta kertaa olen ottanut hoitajien puhelinnumeron jo eteeni puhelimeen, mutta en vaan kerta kaikkiaan saa soitettua ja sovittua tapaamisaikaa. ”Huono tytär. Häpeäisit.” –  soi päässäni, se sattuu. Haluaisin olla parempi ihminen, mutta en ole. Hävettää sekin.

    Tuntuu, että äitienpäivä on yksi iso punainen vilkkuva huutomerkki joka muistuttaa lapsettomuudesta, ja äidin lähestyvästä poismenosta. Voin vain kuvitella millainen tämä päivä on heille, jotka toivoisivat enemmän kuin mitään muuta, että saisivat olla äitejä, mutta luonto on päättänyt toisin. Itse päätin noin 16 vuotta sitten luovuttaa munasolujani, jotta voisin omalta osaltani auttaa näitä ihmisiä jotka niin kovasti kaipaavat äidiksi tai isäksi tulemista. Harras toiveeni on, että lahjani meni perille ja jossain tuolla kasvaa paljon toivottu ja rukoiltu nuorukainen.

    Vaikka tämä päivä on ollut raskas, ja päivän puuhastelujen taustalla on kumissut äitienpäivän tyhjyys – olen kuitenkin kiitollinen. Olen kiitollinen sinusta. Että saan kirjoittaa sinulle, sillä kirjoittaminen helpottaa omaakin oloa. Asioiden purkaminen ja selkeyttäminen on mulle terapiaa. Kiitos keholleni että mahdollistaa kirjoittamisen, ja kiitos ajatuksilleni jotka järjestytte päässäni samalla kun sormista valuu sanoja näppäimistölle. On niin paljon asioita joista voi olla kiitollinen, joka päivä. Tänäänkin.

    Toivon sulle lempeyttä äitienpäivän iltaan ja iloa alkavaan viikkoon!

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.

    Olet rakas ja tärkeä, olet täällä syystä sillä mikään ei ole sattumaa.

  • Mistä puhun, kun puhun energiasta?

    Kevyt otsikko tähän sunnuntai-iltapäivään. Halusin tähän haasteeseen kuitenkin tarttua eilisen online-koulutuksen innoittamana. Vietin eilisen illan ja yön Zoomissa yhdessä satojen ihmisten kanssa yli sadasta maasta. Zoomin veti @ spiritualactivator, eli Oliver Nino jolla on Instagramissa yli 915 000 seuraajaa. Sanomattakin on selvää, että odotukseni olivat korkealla ja ilokseni koin, että niihin vastattiin. Itse opetuksen lisäksi ilta sisälsi tunnin mittaisen energiahoidon, joka tuntui eilen ja tuntuu myös tänään. Energiablokkeja on poistunut chakroistani, huomaan sen jo tämän päivän ajatuksissa ja tavoissani reagoida asioihin. Muutoksia tulee seuraavat kaksi viikkoa kun keho ja mieli ”kalibroituvat” uuteen energianvirtaukseen – jännä nähä mitä tästä seuraa!

    Energia on jotain, joka on meissä jo kohdussa. Synnymme tähän maailmaan ilman yhteiskunnan ohjelmointia – jumalallisena valon olentona. Jo silloin energia on meihin sisäänrakennettuna solutasolla. Äitimme ja isämme sukujen DNAssa kulkeneet traumat siirtyvät jälleen yhden sukupolven eteenpäin, elleivät vanhempamme ole oman elämänsä aikana, ennen lapsen alulle saattamista käsitelleet sukupolvien ylittäviä traumojaan. Tässä tapauksessa DNAssa ei tietenkään näitä enää uudessa elämässä näy. Suomessa on puhuttu paljon sodan jättämistä traumoista ja niiden siirtymisestä sukupolvelta toiselle. Oma sukupolveni on pikku hiljaa alkanut purkaa näitä traumoja, seuraava sukupolvi on tehnyt sitä jo enemmän, ja tämän päivän nuoret ovat tässä suhteessa jo huomattavasti paremmassa tilanteessa – kiitos kaikkien, jotka ovat omalla kohdallaan päättäneet ”tämä loppuu minuun”.

    Syntymän jälkeen alkaa ihmisen ohjelmointi yhteiskuntaan. Tuona aikana myös energia vaikuttaa yksilöön synnyttäen energiablokkeja, jolloin energia ei pääse enää virtaamaan vapaasti energiakehossamme. Ympäristön vaikutus on tässä suuri. Miten koet päiväkodin, kodin, koulun ilmapiirin? Millaisia kokemuksia siellä koet? Entä opiskeluaikana, koetko turvan tunnetta vai eristäytyneisyyttä ympäristösi kanssa? Millaiset välit sinulla on ystäviisi, perheenjäseniisi, kollegoihin työpaikalla? Tämän lisäksi energiablokkeja saattaa luoda talosi alla kulkevat Lei-linjat, tai yksinkertaisesti liian sähköinen ilmapiiri (wi-fi, suuret sähköverkot jne.) Tämän sain kokea itsekin ihan käytännössä. Nimittäin kun asuin kerrostalon 8.kerroksessa, nukuin todella huonosti vaikka talo oli hyvin rauhallinen ja naapurit mukavia. Väsymyksen myötä vireystilani laski ja se vaikutti luonnollisesti energian värähtelytasooni.

    Väsyneenä energiat laskee, kuten tiedät. Tähän tuli muutos kuin salama kirkkaalta taivaalta kun muutin omakotitaloon. Ihmettelin itsekin ensimmäisten öiden jälkeen, miten ihmeessä nukuin niin hyvin uudessa kodissa. Ihmetellessäni tätä energiahoitajalleni, hän kysyi voisiko kyse olla useista wi-fi verkoista kerrostalossa? Parempaakaan selitystä en ole yhtäkkiselle muutokselle keksinyt, joten tuo ihan validi ajatus jäi mieleeni. Luettuani asiasta lisää mielipiteeni vahvistui. Herkkänä ihmisenä reagoin useisiin wi-fi verkkoihin ympärilläni.

    Energia sinällään on helpoin ymmärtää sanalla fiilis. Olet varmasti huomannut miten kaikki asiat vaan lutviutuu kun olet hyvällä fiiliksellä? Ihmisiä ja asioita tippuu elämääsi juuri oikeaan aikaan ja naurahdat näitä sattumia miettimättä niitä sen enempää. Manifestoit asioita elämääsi helposti ja nopeasti, asiat vaan rullaa iisisti eteenpäin. Kunnes fiilis muuttuu (ja sehän muuttuu sillä elämme elämäämme sykleissä). Syystä tai toisesta fiilis laskee, asiat alkaa tökkiä, saatat satuttaa itseäsi fyysisesti, ja vedät puoleesi negatiivisia ihmisiä ja tapahtumia. Elämä synkkenee monella rintamalla samaan aikaan. Näissä kohdissa on hyvä pysähtyä ja miettiä, mitä juuri tapahtui. Usein tämä on seuraus siitä että olet luonut intention tai tehnyt päätöksen jostain, jolla on negatiivinen seuraus. Esimerkkinä, olet päättänyt salata puolisoltasi asian, joka ei häntä välttämättä satuttaisi, mutta jätät silti kertomatta vaikka tiedät että se ei ole luottamuksenne arvon mukaista. Tämä potentiaalisesti negatiivinen teko laskee värähtelyäsi ja kohta huomaat, miten saat yllättäviä laskuja, auto hajoaa, töissä tulee selkkausta, tai mitä ikinä muuta ikävää. Toimimalla kyseenalaisesti parisuhteessasi, vaikutat omaan energiasi värähtelytasoon.

    Ja mikä mielenkiintoisinta, sillä sekunnilla kun korjaat tuon virheesi olemalla puolisollesi rehellinen – energiatasosi ja värähtelysi nousee ja vedät puoleesi positiivisia asioita! Saat jostain yllättäen juuri sen verran rahaa, että saat juuri tulleet yllätyslaskut maksettua, autosi remppa onkin odotettua pienempi ja töidenkin selkkaus saadaan selvitettyä yllättävän helpolla tavalla ja ilmapiiri on jälleen rento ja luottamusta täynnä.

    Tämä saattaa kuulostaa höpöhöpö hommilta, mutta seuraa huviksesi, miten elämäsi syklit toimivat, mikä johtaa mihinkin. Saatat huomata yllättäviä yhtäläisyyksiä yllä kerrottuun tarinaan omasta elämästäsi.

    Miten voit sitten vaikuttaa omaan energiatasoosi ja värähtelyysi? Päätöksillä ja intentioilla. Kuten Tony Robbins on todennut, ”decisions shape destiny”. Sinä päätät millaisen elämän luot. Kun päätät toimia jollain tietyllä tavalla – luot siihen linjautuvaa energiaa – värähtelysi muuttuu energian mukaiseksi. Esimerkiksi kun päätät auttaa ystävääsi – energiasi on positiivista, rakkaudellista, iloista ja se värähtelee korkealla – vedät puoleesi samalla tasolla oleva energiaa, sekä ihmisissä että asioissa.

    Kun sitten taas päätät vaikka tehdä jälleen kerran ylitöitä (vaikka kehosi pyytää lepoa) – energiasi on täynnä ärtymystä, turhautuneisuutta ja itsesyyttelyä – energiatasosi laskee, värähtelysi laskee – ja vedät puoleesi jälleen samalla tasolla olevaa energiaa, ärtyneitä ihmisiä, rikki meneviä laitteita, väärin tehtyjä asiakirjoja.

    Eli. Mitä sinä päätät? Millaisia tunteita ja fiiliksiä (energiaa) luot? Tämän ääreen kannattaa arjessa pysähtyä. Tulet varmasti huomaamaan, että tämä teoria toimii arjessa yllättävänkin hyvin. Itsekin olen joskus saanut itseni kiinni huonoista päätöksistä – elänyt seurausten kanssa, ja todennut tämän oivalluksen jälkeen, että sitä sain mitä tilasin.

    Ajatukset ja tunteet luovat energiaasi, todellisuuttasi. Kannattaa siis olla tarkkana! Be careful what you wish for, vai mitä?

    Energiasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka, mutta jätän tämän nyt tähän. Jos tämä aihe kiinnostaa niin lämmin suositus: eilinen Zoomin vetäjä Oliver Nino, sekä suomeksi Kaisa W. Koskinen. Kaisan tyyli on räväkkä, mutta omasta mielestäni hän on yksi Suomen parhaita tietoisuusvalmentajia joka todella ymmärtää miten energia toimii. Kaisakin löytyy Instagramista ihan omalla nimellään.

    Jos kirjoitukseni resonoi, ole rohkeasti yhteydessä joko suoraan täällä tai instagramissa @rakkaudenaika

    Teen valmennuksia ja Reiki-hoitoja sekä kasvotusten Kangasalla, että etänä verkossa. Yhteydenottosi ei velvoita mihinkään, juttelen mieluusti tilanteestasi kanssasi, mietitään  yhdessä miten voisin juuri sinun tilanteessasi olla avuksi.